Juna jyskytti. Katselin kauniita maisemia. - Seuraava pysäkki: Chansas, kuulutettiin kaijuttimista. Minulla ei ollut matkatavaroita - kaikki odotti jo kauniisti talossa. Nousin ylös, ja junan pysähtyessä huokaisin syvään ja kävelin siitä pois. - Vai tällanen mesta, ajattelin. Ei paikka ollut minulle mikään yllätys, sillä olin katsellut kuvia paikkakunnasta Internetistä. Se ei ollut tuppukylä - ei kyllä mikään keskustan sykkeen perikuvakaan, vaan rauhallinen ja aika normaali paikka. Mahaani kurni. Muistin, etten ollut syönyt mitään koko kolmen tunnin junamatkan aikana. Katselin ympärilleni, ja huomasin ravintola Heidénin kyltin. Astuessani aulaan, hovimestariksi esittäytynyt mies tervehti minua ja ohjasi minut pöytään. Tähyilin hiljaa ruokalistaa. Lohta, porsasta, salaattia, pastaa... - No, joko löytyi jotakin? luokseni tullut tarjoilijatar kysyi tekopirteä ilme kasvoillaan. - Periaatteessa, mumisin. - Mä otan nyt vaikka tota grillattua kananrintaa kasviksilla. - Siis; grillattua kananrintaa kasviksilla, tulossa! tarjoilijatar sanoi samalla kirjoittaessaan sen ylös lehtiöönsä. Ravintola oli laadukas: tiesin, että jos haluaisin jotakin hyvää, voisin tulla tänne. Tosin, kukkaroni ei tulisi kestämään tällaista päivätolkulla. Varsinkin nyt kun, olin päättänyt luopua itseni myymisestä - toistaiseksi. Syötyäni maksoin laskuni ja kiitin. Sitten huomasin ulkona tyhjän puistonpenkin, ja päätin istuutua siihen. Katselin ympärilleni ja mietin tulevaa elämääni. Muuttuisiko elämäni todellakin täällä lainkaan? Ainakin olin päässyt eroon Chrisistä. Ja Lucas, Viola, Alex ja koko Bridge Valley oli nyt menneisyyttä. Yhtä, suurta menneisyyttä, jota en koskaan tulisi jakamaan kenenkään kanssa. Yhtäkkiä eteeni tupsahti vaalea nuorukainen shortseissa ja t-paidassa. - Saanks mä istuu tähän? hän kysyi hymyillen. - Joo, tietty, naurahdin. - Aika kiva kesäpäivä, vaaleaverikkö totesi. - Oon muuten Eveline, tai siis Eve. - Ginger. Tai Gin. - Kiva. En ookkaan nähny sua täällä aikasemmin, Eve huomautti. - Ootko asunu täällä pitkään? - Itseasiassa mä muutin just. En oo vielä ees käyny mun uudessa kodissa, kerroin. - Aijaa, vähänkö kiva. Siis saada tänne vähän ikästään - ja tyylistään - seuraa. Missä sun kämppä on? Eve kysyi. - No siis, osoite on Georgiana Lane 21. Että sillä mennään, mutisin. - Ois tosi kiva jatkaa jutustelua, mutta mun pitäs varmaan alkaa joutua kotii kohti. Tiiätkö, voiks täällä tilata taksin? - Tuol on toi puhelinkoppi. No mut, en asu kauheen kaukana Georgiana Lanelta, joten jos vaikka heität numeros ja silleen? Eve ehdotti. Vaihdettuamme numeroita ja hymyjä, etsin puhelinkopin ja soitin taksin hakemaan minua. Onneksi taksia ei tarvinnut turhia odotella. Kuski oli ystävällinen, keski-ikäinen nainen. - No, minnespäin huristetaan? hän kysyi. - Georgia Lane 21:teen, kiitti. Matka kesti kymmenisen minuuttia. Katselin tyrmistynein ilmein uutta kämppääni. Seisoin varmaan useita minuutteja vain oven edessä. Nielaisin, ja koitin avainta. Se sopi lukkoon. Ovi avautui hieman naristen. - What the hell, totesin ja paiskasin oven auki. Kaikki tavarat oli asetettu paikoilleen. Asunto oli juuri sellainen kun olin saanut olettaa valokuvista ja kuvailuista - tilava, kodikas ja hieno. Ja vuokrakin oli sen mukainen. Minulla oli spontaani fiilis. Katsoin ulos ikkunasta, ja näin siellä mustahiuksisen, nuorehkon miehen. Jostain alitajuisesta syystä kipitin ulos ja tervehdin häntä. Pyysin häntä luokseni juttusille. Ja mikä ihmeellisintä - mies suostui! Pienen pulinatuokion perusteella käsitin, että hänen nimensä oli Jack, hän asui yksin ja oli 24-vuotias, ja työskenteli politiikan alalla. Jack oli huvittava. Nauroin hänen jok' ikiselle vitsilleen maha kippurassa. Harmi vain, ettei hän ehtiny tuntia kauempaa jutustella. - Mun on kyllä ihan pakko nyt mennä, Jack surkutteli. - Mutta tässä on mun numero, joten nähään joku päivä? - Varmasti! hymähdin. Jack painui kotiinsa, ja minä laskin kylpyvedet ammeeseen. Kylvyssä istuessani mietin maailman menoa. Tuntui uskomattomalta, ettei minun tarvitsisi enää koskaan nähdä Chrisiä, Lucasta tai muita menneisyyteni haamuja. Ja olin melko tyytyväinen itseeni: olin heti saanut ainakin kaksi uutta ystävää. Paheksuin hieman uutta suhdetta miespuoliseen henkilöön, että olin periaatteessa luvannut itselleni pysyä erossa kaikista miehistä. Mutta Jack - hän oli niin rento ja hauska. Meinasin jopa nukahtaa kylpyyn, mutta keräsin voimani kuivatellakseni ja vaihtaakseni yöpuvun. Ilta pimeni, ja tein itselleni kerrosvoileivän. Tuntui todella hyvältä asua yksin, omassa hienossa talossa, ja määrätä kaikesta itse. Olin todella väsynyt koko päivän jupakasta, joten näin parhaakseni painua nukkumaan. ...Ja hyvin nukuinkin. Aamulla heräsin luonnollisesti puolenpäivän aikoihin. Keitin itselleni kahvia virkistykseksi. Hörppiessäni vastavalmistettua kahvia isosta kupista, mietin, mitä voisin tehdä tänään. Oli lauantai. Pienen pähkäilyn jälkeen päätin soittaa Evelle, ja kutsua hänet käymään. Kaivoin eilisten farkkujeni taskusta Even puhelinnumeron, ja soitin siihen. - Eve Satham, hän vastasi puhelimeen. - Moi, Gin täällä, kerroin. - Mulla on tylsää ja kelasin, et jos haluisit tulla tänne rupatteleen mun kanssa? - Joo, kuulostaa tosi hyvältä! Mikä se osote olikaan? - Georgia Lane 21. - Ok, mä tuun sinne! Vaihdoin hieman rennommat lauantaipäivän vaatteet ja laitoin hiukseni ponnarille. Pian Eve ilmestyikin pihamaalleni ja menin häntä vastaan. - Moi! Ja kiitti ku tulit! naurahdin. - Joo ei täs mitään, Eve hymyili. - No, mites oot kotiutunu Chansasiin? Eve kysyi istuuduttuamme olohuoneeni sohvalle. - Hyvinhän mä, totesin valehtelematta. - Oon tutustunu sun lisäks jo yhteen toiseen tyyppiin. - Aijaa, vähän kiva! Keneen? Eve tokaisi. - Tää on sen verran pieni mesta, että mä tunnen täältä varmaan jokaisen. - No siis, sen nimi oli Jack, ja se on tosi hauska! hihitin. - Sellaset mustat hiukset ja oisko ollu ruskeet silmät? - Aa, Jack! Tiiänhän mä sen. Olin sen kaa samaa aikaa lukiossa. Aika huipputyyppi, kyl, Eve virkkoi. Yhtäkkiä kännykkäni soi. Ensimmäisenä mieleeni juolahti, että se voisi olla Jack, mutta hylkäsin ajatuksen kaivaessani kännykkää housuntaskustani. Enhän minä ollut edes antanut hänelle numeroani. - Gin Lopez, vastasin. - Moi Ginny. Naurahdin ja hymyilin veikeästi. Yhtäkkiä hymyni hyytyi, kun soittaja kertoi asiansa. Lopetettuani puhelun, hytisin. Eve katsoi minua oudoksuen ja kysyi, mikä on vialla. - No, totanoin... Mä kuulin äsken vähän pöyristyttäviä uutisia... - Niin mitä? Kerro jo! - Mun pikkusisko on karannu kotoota. Ja se on tulossa tänne.